VIISAUDESTA
Divinae institutiones 5,17,34–5,18,3
5,17,34 Viisaus on ymmärrystä tehdä sitä, mikä on hyvää ja oikein, ja pidättäytyä sanomasta ja tekemästä sitä, mikä on pahaa. Viisas ei koskaan tavoittele voittoa, sillä hän pitää halpana tätä maallista hyvää, eikä hän salli kenenkään harhautua, koska kunnon ihmisen velvollisuus on korjata ihmisten erehdyksiä ja ohjata heidät takaisin tielle, sillä ihmisen olemukseen kuuluu olla sosiaalinen ja tehdä hyvää, ja ainoastaan tässä suhteessa hän on Jumalan kaltainen.5,18,1 Mutta ihminen, joka tahtoo ennemmin kärsiä puutetta tai kuolla kuin itse vahingoittaa toista tai ryöstää toiselta, vaikuttaa typerältä siitä syystä, että ihmisen ajatellaan katoavan kuolemassa. Tästä uskomuksesta juontuvat kaikki niin rahvaan kuin filosofienkin erehdykset.
5,18,2 Jos me näet emme kuoleman jälkeen ole mitään, niin ihmisen on tosiaankin typerää olla huolehtimatta tästä elämästään, niin että se olisi mahdollisimman pitkä ja täynnä kaikkia mukavuuksia.
5,18,3 Mutta se, joka näin tekee, poikkeaa välttämättä oikeudenmukaisuudesta. Jos kuitenkin tämän elämän jälkeen tulee parempi ja pidempi elämä – niin kuin opimme sekä suurten filosofien todisteluista että ennustajien vastauksista ja profeettojen jumalallisista sanoista – niin viisas ihminen halveksii tätä nykyistä elämää ja sen hyvyyttä, sillä kuolemattomuus korvaa kaikki näiden uhraukset.
Yllä on Tomi Vuolteenahon laatima suomennos Lactantiuksen teoksen Divinae institutiones kohdasta 5,17,34–5,18,3, jonka latinankielinen alkuteksti on saatavilla tästä linkistä. Lactantius kirjoitti tämän teoksen vuosien 303–313 jKr. aikana. Otsikko on suomentajan lisäämä.