Cyprianuksen elämä
Tiedot Cyprianuksen elämästä perustuvat suurimmaksi osaksi hänen omiin kirjoituksiinsa. Kaikki säilyneet kirjoituksensa Cyprianus kuitenkin laati vasta sen jälkeen, kun hän aikuisiällä kääntyi kristityksi, ja sitä edeltäneestä elämästään hän kertoo kirjoituksissaan vain hyvin vähän. Hänen elämänsä varhaisvaiheista saadaan siten tietoja lähinnä vain epäsuorien päätelmien avulla sekä muutamista myöhempien antiikin kirjailijoiden maininnoista. Cyprianuksen piispuuskautta koskevaa lähdemateriaalia on hänen omien kirjoitusten muodossa melko runsaasti. Cyprianuksen viimeisestä elinvuodesta, oikeudenkäynneistä ja niitä lopulta seuranneesta marttyyrikuolemasta on säilynyt hänen aikalaistensa laatimia kertomuksia.Ennen kääntymystä
Cyprianuksen täydellinen nimi näyttää olleen Caecilius Cyprianus qui et Thascius, vaikkei se juuri tässä muodossa esiinnykään antiikin lähteissä; useimmiten käytetään pelkästään nimeä Cyprianus. Hän syntyi todennäköisesti Karthagossa noin vuonna 200 jKr. Karthago sijaitsi nykyisen Tunisian alueella Pohjois-Afrikan rannikolla ja oli 200-luvulla Rooman valtakunnan suurimpia kaupunkeja (väkiluku ehkä noin 300 000). Cyprianuksen vanhemmat olivat suhteellisen varakkaita yläluokkaisia pakanoita. Hänen isänsä oli kaupunginneuvoston jäsen ja saattoi mahdollisesti kuulua myös ritarisäätyyn. Cyprianuksen äidinkieli oli latina, ja oletettavasti hän sai tavanomaisen koulutuksen alkeisopettajan, grammaatikon ja reetorin opetuksessa. Koulua käytiin noin 7-vuotiaasta ainakin 20-vuotiaaksi asti. Sen jälkeen Cyprianuksesta itsestään tuli menestyvä retoriikan eli puhetaidon opettaja Karthagossa, joka tuolloin oli latinankielisen sivistyksen ja retoriikan tärkeimpiä keskuksia.Kilpailu retoriikan opettajien paikoista oli kovaa. Parhaista opettajista tuli kuuluisia ja arvostettuja henkilöitä, ja he saivat vapautuksen muiden yhteiskunnalliseten velvoitteiden hoitamisesta (kuten paikallishallintoon osallistumisesta). Opetus koostui klassisten tekstien lukemisen ja retoriikan teorian lisäksi ennen kaikkea harjoituspuheista, joita opiskelijat ja opettajat laativat kuvitteellisiin tilanteisiin. Niiden aiheet olivat hyvin mielikuvituksellisia, mutta harjoittelu tähtäsi käytännölliseen menestykseen asianajajana tai politiikassa. Retoriikan opettajat saattoivat joskus itsekin toimia politiikassa tai asianajajana oikeudenkäynneissä sekä laatia ylistyspuheita tärkeistä henkilöistä ja erilaisia juhlapuheita. Lähteiden perusteella emme kuitenkaan tiedä, harjoittiko Cyprianus retoriikan opettamisen ohella myös tällaisia toimia. Varsinainen lakimies (lat. iuris prudens) Cyprianus ei missään tapauksessa ollut, vaikka joissakin moderneissa kirjoissa niin väitetään.
Cyprianus saavutti suuren maineen reetorina, hän oli suhteellisen varakas ja hänen ystäväpiiriinsä kuului ritari- ja senaattorisäätyisiä ihmisiä. Cyprianuksen ystäviin kuului kuitenkin myös eräs vanha kristitty presbyteeri Caecilianus, jonka kautta Cyprianus tutustui lähemmin kristinuskoon.
Kristityksi kääntymisestä piispaksi vihkimiseen
Noin 45-vuoden ikäisenä Cyprianus joutui jonkinlaiseen sielulliseen kriisiin, jota hän jälkikäteen kuvasi näin (ad Donat. 3): "Lojuin pimeydessä keskellä synkkää yötä. Epäröiden ja harhailevin askelin huojuin maailman myrskyisällä merellä tuntematta elämääni. Totuus ja valo olivat minulle vieraita." Paheisiinsa sotkeutunut Cyprianus alkoi miettiä Caecilianuksen kertomuksia kristillisestä uudestisyntymisestä.Cyprianus alkoi lukea Raamattua, ja hänestä tuli kirkon kasteoppilas. Hän päätti vastedes pidättäytyä kaikista lihan himoista, jotta hänen sydämensä ja mielensä kykenisivät käsittämään totuuden. (Luultavasti Cyprianus ei ollut naimisissa, mutta täyttä varmuutta asiasta ei ole.) Cyprianus luopui myös retoriikan opettamisesta ja jakoi suurimman osan omaisuudestaan köyhille.
Katekumeeniaika saattoi 200-luvulla kestää jopa kolme vuotta, mutta Cyprianuksella sitä kesti korkeintaan muutaman kuukauden. Hänet kastettiin todennäköisesti vuonna 246. Kasteensa Cyprianus koki hyvin voimakkaasti (ad Donat. 4): "Siihenastisen elämäni lankeemus pyyhittiin synnyttävän veden avulla pois, ja valo ylhäältä virtasi sovitettuun ja puhtaaseen sydämeeni. Taivas antoi minun ammentaa Henkeä, ja toinen syntymä muutti minut uudeksi ihmiseksi. Sen jälkeen ihmeellisellä tavalla muuttui epäröinti heti varmuudeksi, suljetut avautuivat, pimeyteen loisti valo."
Cyprianuksen mukaan kasteessa saadaan kaikki sitä ennen tehdyt synnit anteeksi, "vanha ihminen" kuolee ja syntyy uusi ihminen. Uudestisyntynyt ihminen saa kastetoimitukseen kuuluvan käden päällepanon kautta Pyhän Hengen. Tämä Jumalan lahja annetaan yhtäläisesti kaikille kristityille, niin vauvoille kuin vanhuksille, ylhäisille ja alhaisille, miehille ja naisille. Kasteessa saatu lahja kuitenkin myöhemmin joko kasvaa tai vähenee sen mukaan, kuinka ihminen elää — niin kuin evankeliumien vertauksissa tasaisesti kylvetyt siemenet maaperästä riippuen joko kuolevat pois tai tuottavat 30-, 60-, tai 100-kertaisen sadon.
Seurakunnan maallikkojäsenenä Cyprianus ehti olla vain yhden tai kaksi vuotta, minkä jälkeen hänet asetettiin presbyteeriksi Karthagon seurakunnassa. (Seurakunnan kolmiportainen hierarkkinen virkarakenne oli Pohjois-Afrikan katolisessa kirkossa vakiintunut jo ennen Cyprianuksen aikaa. Seurakuntaa johti piispa, jonka alaisuudessa toimivat presbyteerit ja näitä alemmat diakonit.) Presbyteerinä Cyprianus harjoitti edelleen hyväntekeväisyyttä ja tutki kristillistä kirjallisuutta, ainakin Raamattua ja Tertullianusta. Luultavasti tässä vaiheessa Cyprianus laati teokset Ad Donatum (Donatukselle) ja Ad Quirinum (Quirinukselle). Jälkimmäisen teoksen kolmannesta kirjasta voidaan havaita, että sitä kirjoittaessaan Cyprianus oli omaksunut jo suuren osan niistä kristinoppia ja moraalia koskevista näkemyksistä, joita hän myöhemmissä kirjoituksissaan esittää.
Sitten Karthagon piispa Donatus kuoli, ja vain kaksi tai kolme vuotta aikaisemmin kristityksi kääntynyt Cyprianus valittiin maallikkokristittyjen vaatimuksesta hänen seuraajakseen, vaikka muutamat presbyteerit vastustivatkin hänen valintaansa. Lähimpien hiippakuntien piispat vihkivät Cyprianuksen Karthagon piispaksi vuonna 248 tai 249. Cyprianus itse oli vakuuttunut siitä, että hän tuli piispaksi Jumalan tahdosta.
Deciuksen vaino
Cyprianus oli ehtinyt olla Karthagon piispana vain muutamia kuukausia tai korkeintaan puolitoista vuotta, kun siihen asti laajamittaisin kristittyjen vaino käynnistyi koko Rooman valtakunnassa. Vuoden 249 loppupuolella tai viimeistään vuoden 250 tammikuussa keisari Decius määräsi ediktillä, että kaikkien Rooman valtakunnan asukkaiden oli uhrattava pakanallisille jumalille. Useimmille antiikin ihmisille Deciuksen määräämien uhrien suorittaminen ei ollut mitenkään ongelmallista, mutta kristityt eivät voineet osallistua näihin rituaaleihin luopumatta samalla omasta eksklusiivisesta uskostaan. Deciuksen perimmäiset motiivit tällaisen määräyksen antamiseen eivät ole täysin selvillä, mutta kristityt joka tapauksessa kokivat ediktin toimeenpanon heihin kohdistuvana vainona. (Cyprianus puolestaan selitti, että vaino oli itse asiassa Jumalan kristityille lähettämä koetus ja herätys.)Viranomaiset ympäri Rooman valtakuntaa valvoivat uhrien suorittamista ja vahvistivat niiden suorittamisesta kertovia kirjallisia todistuksia (lat. libellus). Uhraamisesta kieltäytyneet saattoivat joutua ankariin vankilaoloihin ja kidutetuiksi. Myös yleinen ilmapiiri oli usein vihamielinen kristittyjä kohtaan. Peloissaan monet kristityt menivät oma-aloitteisesti suorittamaan vaaditut uhrit ja rituaalit. Toiset uhrasivat vasta pitkällisten kidutusten jälkeen. Jotkut välttivät sekä uhraamisen että kieltäytymisestä uhkaavan rangaistuksen hankkimalla viranomaisilta lahjomalla todistuksen uhraamisesta. Monet kristityt lähtivät pakomatkalle.
Vaikka jotkut vaatimattomassa asemassa olleet kristityt saattoivat välttyä kokonaan viranomaisten huomiolta, niin piispat ja yhteiskunnallisesti huomattavassa asemassa olleet kristityt joutuivat usein aktiivisen etsinnän ja vainon kohteiksi. Karthagossa väkijoukot vaativat Cyprianusta heitettäväksi leijonille, mutta Cyprianus pakeni Karthagosta jonnekin meille tuntemattomaan piilopaikkaan ja pysyi siellä vainon loppuun asti. Kaikki kristityt eivät hyväksyneet vainoissa pakenemista, ja Cyprianustakin arvosteltiin tästä. Hän kuitenkin itse piti pakenemista täysin hyväksyttävänä ja selitti sen olevan kunniakasta kristityksi tunnustautumista, jossa uskova luopuu (kiinteästä) omaisuudestaan ja kotipaikastaan Kristuksen tähden. Omasta menettelystään Cyprianus sanoi, että hän oli Jumalan käskystä vetäytynyt Karthagosta, jottei hänen läsnäolonsa provosoisi pakanoita vielä suurempaan raivoon kristittyjä kohtaan. Kehotuksen pakenemiseen Cyprianus kertoi saaneensa ilmestyksessä, ja lisäksi hän myös tulkitsi Raamattua niin, että vainoissa kristittyjen tulisi paeta. Vainon aikaisesta turvapaikastaan Cyprianus pyrki johtamaan seurakuntaansa lähettiläiden ja kirjeiden välityksellä. Kolmekymmentä Cyprianuksen laatimaa kirjettä on säilynyt siltä ajalta, kun hän oleskeli pakopaikassaan vuosina 250–251.
Vainon aikana suuri osa kirkon jäsenistä kielsi kristillisen uskonsa joko uhraten Rooman jumalille tai hankkien lahjomalla todistuksen uhraamisesta. Monet näistä langenneista halusivat kuitenkin pian takaisin kirkon yhteyteen, ja eräät vankiloissa viruvat tunnustajat katsoivat oikeudekseen myöntää heille todistuksia (lat. libellus), joilla he saisivat anteeksiannon ja pääsyn ehtoollisyhteyteen ilman perinteistä katumisaikaa ja piispan suostumusta. Cyprianuksen mukaan tunnustajat myönsivät näitä todistuksia täysin holtittomasti tuhansille langenneille. Näin Karthagossa oli joukoittain ihmisiä, joilla vainon vielä kestäessä oli samanaikaisesti kaksi kirjallista sertifikaattia: viranomaisilta uhraamalla tai lahjomalla saatu libellus, joka takasi rauhan valtiovallan kanssa, sekä tunnustajilta saatu libellus, joka takaisi sovinnon kirkon ja Jumalan kanssa. Toisaalta kirkossa vaikutti myös rigoristeja, jotka pitivät langenneiden syntiä anteeksiantamattomana eivätkä hyväksyneet heidän ottamistaan takaisin kirkkoon millään ehdoilla.
Cyprianus koetti pitää kiinni sekä kirkkokurista että tilanteen vaatimasta armahtavaisuudesta. Hänen mukaansa langenneita ei voitu päästää takaisin ehtoollisyhteyteen ainakaan ennen kuin vaino olisi ohi. Toisaalta katuville oli taattava toivo anteeksiantamuksesta ja kirkon yhteyteen pääsystä. Vainon päätyttyä piispat kokoontuisivat päättämään yhteisestä linjasta tässä asiassa. Niille vakavasti sairaille katuville, jotka olivat saaneet marttyyreilta suosituksen, voitaisiin kuitenkin kuolemanvaarassa antaa synninpäästö ja ehtoollinen jo ennen vainon loppumista. Näissä, kuten monissa muissakin asioissa Cyprianus oli yhteydessä myös Rooman seurakuntaan, joka yhtyi hänen näkemyksiinsä langenneiden kohtelusta.
Keisari Decius kuoli kesäkuussa 251, mutta vaino päättyi käytännössä jo kolmisen kuukautta aikaisemmin. Cyprianus palasi Karthagoon huhtikuussa 251, ja pian paluunsa jälkeen hän isännöi afrikkalaisten piispojen kokousta, jossa käsiteltiin ennen kaikkea kysymystä vainossa langenneiden päästämisestä takaisin ehtoollisyhteyteen. Konsiilissa päätettiin, että ne katumusta suorittavat kristityt, jotka olivat lahjomalla hankkineet todistuksen uhraamisesta, voitiin nyt päästää kirkon yhteyteen ja ehtoolliselle. Ne, jotka olivat uhranneet, saivat anteeksiannon ja ehtoollisen, mikäli olivat kuolemaisillaan. Niille langenneille, jotka eivät olleet katuneet, ei armahdusta voitu myöntää edes kuolemanhädässä. Myöhemmin samana vuonna piispa Cornelius järjesti Roomassa konsiilin, joka yhtyi näihin Pohjois-Afrikan konsiilin päätöksiin.
Seuraavana vuonna Karthagoa koetteli tappava kulkutautiepidemia, ja vuoden 253 alkupuolella, keisari Galluksen hallitessa, kristittyjä uhkasi uusi vaino. Afrikassa neljäkymmentäkaksi piispaa kokoontui vuoden 253 toukokuussa Cyprianuksen johdolla Karthagoon. Näkyjen ja ilmestysten välityksellä piispat olivat saaneet tietää vihollisen uhkaavan kristittyjä. Konsiilissa päätettiin, että kaikki Kristuksen sotilaat tuli nyt koota leiriin ja aseistaa heidät taistelua varten. Toisin sanoen kaikki ne Deciuksen vainossa langenneet kristityt, jotka olivat katuneet lankeemustaan, päätettiin armahtaa ja päästää takaisin kirkon ehtoollisyhteyteen. Pian tämän jälkeen Rooman piispa Cornelius karkotettiin Centumcellae-nimiseen kylään, jossa hän kesäkuun aikana kuoli. Myös Corneliuksen seuraaja Lucius karkotettiin Roomasta vähäksi aikaa. Karthagossa ei kuitenkaan näytä toteutuneen mitään vakavaa kristittyjen vainoa tässä vaiheessa. Keisari Gallus kuoli kesällä 253, ja syksyllä valtaan nousivat keisarit Valerianus ja Gallienus. Heidän neljän ensimmäisen hallitusvuotensa aikana kristityt saivat olla suhteellisen rauhassa viranomaisten taholta tulevilta vainoilta.
Skismoja
Rooman piispa Fabianuksen kuoltua marttyyrina tammikuussa 250 Roomassa ei oltu vainon takia heti valittu uutta piispaa, vaan presbyteerit johtivat Rooman seurakuntaa seuraavan vuoden kevääseen asti. Maaliskuussa 251 Cornelius vihittiin Rooman piispaksi, mutta hyvin pian tämän jälkeen myös Novatianus antoi vihkiä itsensä Rooman piispaksi. Novatianus oli ollut yksi Rooman seurakunnan johtavista presbyteereistä. Hän oli hyvin taitava kirjoittaja, ja useita hänen kirjoituksiaan on säilynyt (ei tosin hänen omissa nimissään). Deciuksen vainon vielä kestäessä Cyprianus ja Rooman seurakunnan puolesta kirjoittanut Novatianus olivat olleet hyvissä väleissä ja yhtä mieltä vainossa langenneiden kristittyjen kohtelusta. Nyt Cyprianus kuitenkin joutui ratkaisemaan, kumpaa Roomassa piispaksi vihittyä miestä hän pitäisi oikeana piispana. Cyprianus sai selville, että Cornelius oli ennen Novatianusta täysin asianmukaisesti (lat. legitima ordinatione) vihitty Rooman piispaksi, eikä Novatianusta siten enää voitu asettaa samaan virkaan. Cyprianus asettui siis tukemaan Corneliusta ja joutui vastakkain Novatianuksen ja hänen seuraajiensa kanssa.Novatianuksen johtama skismaattinen seurakunta oli luonteeltaan rigoristinen: vainossa langenneet olivat heidän mukaansa syyllistyneet niin vakavaan syntiin, ettei heitä voitu armahtaa ja ottaa takaisin kirkon yhteyteen millään ehdoilla. Cyprianus puolestaan oli sitä mieltä, että kirkossa on sekä "vehnää" että "rikkaviljaa" eivätkä ihmiset kykene erottamaan näitä toisistaan (vrt. Matt. 13,24–30).
Samaan aikaan Karthagossa vaikutti Cyprianusta päinvastaisella tavalla vastustanut laksistinen skisma: heidän mielestään langenneet voitiin ottaa takaisin ehtoollisyhteyteen ilman mitään katumusaikaa tai piispan suostumusta. Cyprianus Karthagossa ja Cornelius Roomassa onnistuivat saamaan katolisten kristittyjen tuen ja pysymään kirkon johdossa.
Viimeistään vuonna 255 nuosi esiin kysymys siitä, voitiinko hereetikkojen ja skismaatikkojen (erityisesti novatiolaisten) toimittamaa kastetta pitää pätevänä vai täytyikö heidän kastamansa henkilö kastaa uudelleen katolisessa kirkossa, mikäli tämä halusi tulla kirkon yhteyteen. Tästä syntynyt kiista repi pahasti koko kristillistä kirkkoa sekä lännessä että idässä. Cyprianuksen mukaan oli olemassa vain yksi todellinen kirkko, jossa kaste voidaan toimittaa. Katolisen kirkon ulkopuolella toimitettu kaste ei hänen mukaansa ollut pätevä, ja siksi skismaatikkojen kastama henkilö oli kastettava kirkossa uudelleen, mikäli tämä halusi siihen liittyä. Cyprianus käsitteli asiaa useissa kirjeissä, ja vuoden 256 syyskuussa hän isännöi Karthagossa konsiilia, jossa hän sai näkemyksilleen 86 pohjoisafrikkalaisen piispan yksimielisen tuen. Rooman piispa Stephanus oli asiasta kuitenkin eri mieltä, ja tässä vaiheessa Karthagon ja Rooman piispojen välit olivat hyvin kireät. Stephanuksen kanta tuli lopulta hallitsevaksi katolisessa kirkossa, ja vaikka Cyprianusta on myöhemmin pidetty suuressa arvossa, niin tässä kysymyksessä hänen on yleensä katsottu olleen väärässä.
Valerianuksen vaino
Rooman keisarit Valerianus ja Gallienus lähettivät vuoden 257 elokuussa provinssien maaherroille kirjeen, jossa määrättiin, että kristittyjen piispojen ja presbyteerien täytyi tunnustaa roomalaisen uskonnon jumalat ja rituaalit oikeiksi, eivätkä he saaneet järjestää kokoontumisia tai mennä hautausmaille. Cyprianus joutui prokonsuli Aspasius Paternuksen eteen Karthagossa 30.8.257. Marttyyriaktin mukaan Cyprianus vastasi kuulustelussa seuraavasti (Pass.Cypr. 1,2): "Olen kristitty ja piispa. En tunne mitään muita jumalia kuin yhden ja ainoan todellisen Jumalan, joka on luonut taivaan ja maan ja meren ja kaiken mitä niissä on. Tätä Jumalaa me kristityt palvelemme. Häntä me yötä päivää rukoilemme omasta puolestamme ja kaikkien ihmisten puolesta ja myös itsensä keisareiden hyvinvoinnin puolesta."Cyprianus tuomittiin karkotettavaksi Curubis-nimiseen rannikkokaupunkiin, joka sijaitsi noin 70 km Karthagosta itäkaakkoon (ks. kartta). Roomalaisessa oikeusjärjestelmässä tuomion ankaruus määräytyi suureksi osaksi tuomitun yhteiskunnallisen statuksen perusteella: mitä korkeampi status (lat. honor, dignitas), sitä lievempi tuomio. Cyprianuksen isä oli ollut vähintään kaupunginneuvoston jäsen, ja siten myös Cyprianus oli statukseltaan vähintään kuurialuokkaa. Siksi hänen tuomionsa oli suhteellisen lievä karkotus, vaikka samaan aikaan Numidiassa (läntisessä Pohjois-Afrikassa) joukko tunnustajia tuomittiin pakkotyöhön kaivoksiin, joissa olot olivat hyvin ankaria.
Curubiksessa Cyprianus sai oleskella melko vapaasti, eikä kulunut vuottakaan ennen kuin hän luultavasti keisari Gallienuksen antamalla luvalla sai palata Karthagoon. Karkotustuomion peruuttamisen ja Karthagoon paluun yksityiskohdat eivät ole tiedossa, mutta joka tapauksessa Cyprianus oleskeli Karthagon esikaupunkiasunnossaan (lat. horti) viimeistään elokuussa 258. (Pontiuksen laatiman elämäkerran mukaan Cyprianus oli kristityksi kääntyessään myynyt tämän asunnon jakaen rahat köyhille, mutta myöhemmin hän oli "Jumalan armosta" saanut asunnon takaisin.)
Rooman senaatti oli pyytänyt keisari Valerianukselta tarkempia ohjeita kristittyjen kohtelusta. Valerianus oli tuolloin (vuonna 258) valtakunnan itäosissa, ja vastausta odoteltaessa Cyprianus lähetti tiedustelijoita Roomaan. Valerianuksen vastaus luettiin Rooman senaatissa elokuun alussa: määräyksen mukaan piispat, presbyteerit ja diakonit tuli teloittaa välittömästi. Rooman piispa Xistus ja neljä diakonia teloitettiin 6.8.258. Samanlaiset ohjeet oli lähetetty myös provinssien maaherroille, mutta keisarin kirje ei ollut vielä saapunut Afrikkaan, kun Cyprianus oli jo tiedustelijoiltaan saanut selville nämä asiat. Kristityksi kääntymistään edeltäneeltä ajalta Cyprianuksella oli vieläkin monia ritari- ja senaattorisäätyihin kuuluvia ei-kristittyjä ystäviä, jotka yrittivät suostutella häntä pakenemaan Karthagosta johonkin turvalliseen paikkaan. Cyprianus oli kuitenkin valmis marttyyrikuolemaan ja kieltäytyi heidän ehdotuksistaan. Sen sijaan hän rohkaisi muitakin kristittyjä iloitsemaan tulevasta kirkkaudesta pelkäämättä kuolemaa.
Sitten Cyprianus sai tietää, että Afrikan provinssin prokonsuli oli lähettänyt miehiään hakemaan hänet oikeudenkäyntiä varten Uticaan, jossa prokonsuli silloin sattui olemaan vierailulla. (Utica sijaitsi noin 30 km Karthagosta luoteeseen. Ks. kartta.) Cyprianus halusi kuitenkin tulla tuomituksi siinä kaupungissa, jonka seurakunnan piispa hän oli, ja sen takia hän päätti piiloutua siksi aikaa, kunnes prokonsuli palaisi Karthagoon. Siten Cyprianus saisi Karthagossa lausua omasta ja koko seurakuntansa puolesta tunnustuksen puhuen prokonsulin edessä ne sanat, jotka Jumala hänelle tuona hetkenä antaisi, ja niin hän saisi kuolla marttyyrina omien seurakuntalaistensa luona, eikä hänen täytyisi lähteä Herran luokse Uticasta.
Tämä piiloutuminen kesti korkeintaan kaksi tai kolme viikkoa. Sitten prokonsuli palasi Karthagoon ja Cyprianus asunnolleen. Cyprianus tultiin pidättämään 13.9.258, ja seuraavana aamuna hänet vietiin prokonsuli Galerius Maximuksen kuulusteltavaksi. Prokonsuli kysyi, oliko hän Thascius Cyprianus, johon tämä vastasi myöntävästi. Sitten prokonsuli totesi, että Cyprianus oli pitkään elänyt jumalattomasti, koonnut johtamaansa salaliittoon monia ihmisiä ja asettanut itsensä Rooman jumalten ja uskonnon viholliseksi, eivätkä edes kaikkein pyhimmät keisarit Valerianus ja Gallienus olleet saaneet häntä muuttamaan mieltään. Esimerkkinä seuraajilleen Cyprianus tuomittiin teloitettavaksi. Suuri joukko seurakuntalaisia oli katsomassa, kun Cyprianus teloitettiin miekalla Karthagossa 14.9.258.
Lähteitä
Cyprianuksen elämänvaiheista on julkaistu runsaasti tutkimuksia. Käyttökelpoisia yleisesityksiä ovat esimerkiksi seuraavat teokset.
Monceaux P. 1902: Histoire littéraire de l'Afrique chrétienne depuis les origines jusqu'a l'invasion arabe. Tome deuxième: Saint Cyprien et son temps. Paris.
Sage M.M. 1975: Cyprian. Cambridge.
Erinomaisia ja yksityiskohtaisia selvityksiä Cyprianuksen piispuuskauden vaiheista löytyy lisäksi G.W. Clarken laatimista johdannoista ja kommenteista Cyprianuksen kirjeisiin seuraavissa teoksissa.
The Letters of St. Cyprian of Carthage. Volume I: Letters 1–27. Translated and annotated by G.W. Clarke. Ancient Christian Writers No. 43. New York 1984.
The Letters of St. Cyprian of Carthage. Volume II: Letters 28–54. Translated and annotated by G.W. Clarke. Ancient Christian Writers No. 44. New York 1984.
The Letters of St. Cyprian of Carthage. Volume III: Letters 55–66. Translated and annotated by G.W. Clarke. Ancient Christian Writers No. 46. New York 1986.
The Letters of St. Cyprian of Carthage. Volume IV: Letters 67–82. Translated and annotated by G.W. Clarke. Ancient Christian Writers No. 47. New York 1989.
Perusteellisin olemassa oleva selvitys Cyprianuksen piispuuskautta edeltäneestä elämästä ja sitä koskevista antiikin lähteistä lienee Tomi Vuolteenahon pro gradu -tutkielmassa 'Cyprianuksen elämästä ja kirjoituksista', joka on luettavissa Helsingin yliopiston kirjastossa (tarkat sijaintitiedot saa selville Helka-tietokannasta.).
Muuta Cyprianukseen liittyvää modernia kirjallisuutta on lueteltu tästä linkistä avautuvalla sivulla.